Istun takapihalla olevassa puutarhakeinussa kesästä nauttien ja tartun tässä kirjoituksessa kipeään aiheeseen opaskoirasta luopumiseen. Näin meille ei onneksi vielä käynyt, sillä tiistaina otetuissa röndgenkuvissa ei ollut mitään löydöksiä. Joka tapauksessa tämän viikon aikana ehti pohtia paljon asioita, ja oikeasti tajusi kuinka paljon tuo karvainen apulainen merkitsee. Miten pahalta pelkkä ajatuskin sen eläköitymisestä saatika lopettamisesta tuntuu.
Poika on avannut minulle niin paljon uutta ja liikkuvampaa mailmaa. Kävelynopeuteni on moninkertaistunut valkoisen kepin kanssa liikkumiseen verrattuna. Liikkumisesta on tullut jouhevampaa ja olen saanut mahtavia kokemuksia erilaisissa opaskoiratapahtumissa joista voisi mainita esim. Lapin vaellus, peesaripatikat, retket eri luontokohteisiin jne. Olen tutustunut moneen uuteen ihanaan ihmiseen ja saanut uusia ystäviä. Ja miten koira onkaan myös verraton ystävä, aina iloinen kotiin tullessa tai töihin puettaessa. Häntä huiskaa valjaat nähdessään ja monesti pieniä kenguruhyppyjä kielloista huolimatta. Kyllähän sen on koiran ottaessa tiennyt, että se vanhenee ja jonain päivänä siitä on luovuttava. Ajatus on kuitenkin tuntunut kaukaiselta, mutta tosiasia on kuitenkin, että opastusvuosia on jäljellä maksimissaan 2.5 ja pojan täyttäessä 12 eläkepäivät alkavat joka tapauksessa. Vuosi sitten opaskoirien eläkeikä laskettiin 13 vuodesta 12 vuoteen, ja mielestäni se on hyvä asia. Kyllähän moni on asiaa myös protestoinutkin. Miksi koira ei voisi opastaa, jos on terve ja hyväkuntoinen? Mielestäni on kuitenkin hyvä koiran saadessa nauttia eläkepäivistä mahdollisimman terveenä ja hyväkuntoisena. Onhan se tehnyt pitkän ja vaativan työuran. Miksi se ei siis voisi saada loppuelämästään olla vain onnellinen tavallinen koira koiran metkuineen. Haistella lenkeillä, liikkua rennommin, tehdä asioita vanhan koiran tahtiin. Haluan ainakin oman oppaani saavan nauttia tuosta kaikesta, jos vain mahdollista. Oma tuska ei saa mennä koiran hyvinvoinnin edelle.

Viikko sitten menimme opaskoirakoululle eläinlääkärille rokotuksia varten. Selvisi kuitenkin ettei tänävuonna rokotuksia tarvita. Kynsien leikkuun yhteydessä ilmeni kiputila oikean takatassun kintereessä. Lääkäri oli heti sitä mieltä, että se on kuvattava ja suljettava nivelrikon mahdollisuus pois. Hänen mielestään nivelrikko ei heti eläköitytä koiraa, tietysti riippuen oireista ja miten pitkälle se on edennyt. Arveli koiran voivan opastaa vielä vuodesta kahteen. Sitten oltaisiinkin jo hyvin lähellä pojan eläkeikääkin. Kotiuduttuani mietin paljon tuota pojan eläköitymisasiaa. Avokki lohdutti sanomalla koirasta tulevan hänen eläkeläiskoira, että se saa olla kotonaan. Tästä on aina välillä puhuttu ennenkin. Muistan erään saunakerran kun avokkini sanoi oikein painokkaasti, että koiraa ei anneta mihinkään vaan hän pitää sen. Se liikutti minua kovasti ja tunsin suunnatonta helpotusta. Siitä huolimatta tunsin suunnatonta surua ja tuskaa miettiessäni, nytkö on tullut sen aika, ja miten pian se tapahtuu käytännössä jne. Pojan tilalle uusi opas tuntuu myös aika pelottavalta ajatukselta, vaikka nyt tietääkin paljon enemmän kuin nykyisen koiran saadessaan. Monesta asiasta on oppinut ja tietää miten on tehtävä toisin, kenties paremmin, johdonmukaisemmin jne. Ja sitten on muistettava uuden oppaan olevan täysin oma persoonansa, se on erilainen kuin tämä minun nykyinen harmaakuononi. Uusi voi olla paljon rauhallisempi, epäsosiaalisempi tai jotenkin muuten erilainen. Sen kanssa taistellaan kenties eri asioista. Ehkä liikaveto ei ole ongelma vaan paikalleen jämähtäminen. Huh, miten sitten osaankaan toimia??? Ja jos harmaakuono viettää eläkepäiviään haluammeko toisen koiran talouteemme? Vastaus on kyllä, koska haluan reippaan liikkumiseni säilyvän, laajan ulkoilumahdollisuuksien pysyvän jne. Että voin ulkoilla pitkiä lenkkejä myös ilman ihmiskaveria. En asu yksin ja avokin mielipidekin merkitsee toki. Hän sanoikin pari päivää sitten minun ottavan uuden koiran pojan eläköityessä. No kuten sanottua kuvista ei vikaa löytynyt, joten asiasta ei vielä tullut ajankohtainen, herätti kuitenkin siihen, että asiat on hyvä tehdä selväksi hyvissä ajoin eikä paniikin keskellä.
Tiistaina näin ensinmäistä kertaa rauhoitetun koiran. Harmaakuonolle annettiin piikki,jonka jälkeen tämä jonkin aikaa touhotti, asettui pötköttämään tarkkaavaisena. Lopulta myös kuono laskeutui lattiaan. Tavallaan se tuntui jopa pelottavalta. Koira oli niin liikkumaton eikä reakoinut mihinkään. Kuvien oton jälkeen sain pojan viereeni ja poika herätepistoksen. Pitkään se vielä nukkui. Kokeilin vaivihkaan hengittääkö se, tuntuuko sydämen syke ja helpotus oli suuri tuntiessani ne 😀 Tästä kokeilusta olin täysin hiljaaa. Hiljalleen jätkä nosteli päätään ja alkoi katselemaan ympärilleen. Nousi seisomaan, oli kuin patsas. Mietti varmaan, mikä hitto häneen oli iskenyt. Seistessään takapää meinasi tippua ja koira nuokahteli. Pyysin istumaan, istuikin ja rojahti takaisin kyljelleen. Totesi vissiin ettei jaksa olla vielä pystyssä. Pois lähtiessämme poika käveli reippaasti autoon. Ilta oli hyvin rauhallinen. Herra lähinnä nukkui eikä pyytänyt ruokaa. Annoimmekin ruuan vasta seuraavana aamuna. Tuli tassuttamaan kahdeksalta avokkia, nyt olisi vähän nälkä 😀

Kuvauksissa oli myös toinen opaskoira, nuori tyttö, jonka selkä notkahtelee ja pää riippuu valjaissa. Selkeää vikaa ei löytynyt, tutkimukset jatkuvat sen osalta. Aika kurjalta tuntui, sillä koira on vielä nuori, mutta jotain on pahasti vialla. Toivottavasti tyttö kuntoutuu ja voi jatkaa hyvää elämää, jos ei oppaana niin muuten. Reissussa olin opaskoirakoulun työntekijän kanssa. Puhuimme myös koirien eläköitymisestä ja minulle oli uusi tieto terveystarkastus mikä koirille tehdään eläkkeelle siirryttäessä. Minusta se oli huojentava tieto. Myös se, että eläkelläisoppaat voivat käydä opaskoirakoululla lääkärin vastaanotolla maksaen lääkkeet ja tarvikkeet itse. Olen aina jatellut, että toivottavasti harmaakuonoa hoitanut lääkäri voisi jatkaa pojan hoitamista loppuun asti. Nyt kuitenkin nautimme vielä yhteisistä lenkeistä, yhdessä kulkemisesta kesäkuumuus huomioiden. Voi miten tuo eläin onkaan minulle sydäntä riipaisevan rakas. Niin rakas, että haluan sille hyvän ja arvokkaan loppuelämän. Se on niin paljon muutakin kuin apuväline. Inhoankin tuota ”apuväline”-termiä opaskoirien kohdalla. Ei se mikään väline ole, on elollinen olento, lihaa ja verta. Ei sellainen ole väline, se on opaskoira! Ja koska tuo sydämen sulattaja vuosivuodelta sietää kuumuutta huonommin ja huonommin lähden Mustiin ja mirriin ostamaan viilentävää kaulapantaa ja mahdollisesti myös petiä. Kuulin vinkkiä sellaisista ja haluan kokeilla niitä. Ja vielä lukijoilleni: Harmaa kuono tuli tähän keinun eteen jalkoihini laskien kuononsa varpailleni. Se hellyys tuntuu niin hyvältä ja liikuttavalta. Ja minun on ihan pakko rapsuttaa korvan takaa ja silittää kuonon päältä mistä tiedän sen pitävän.