Opaskoiratouhuja muistellessani ”lupailin” palaavani vielä muistojen pariin. Ja nyt on kahden ihanan opaskoiratapahtuman muistelun aika. Löysin nämä kirjoitukset ja iloitsen siitä, sillä positiivinen ja hyvä fiilis
henkii näistä. Mukavia lukuhetkiä!

8.8.06 23:09

Parikkalan Peesaripatikka upea kokemus

Rinkka selkään, sauvat kainaloon ja Pojan kanssa matkaan! Kokoonnuimme
viime torstaiaamuna viiden muun koirakon ja kolmen peesarin kanssa
Helsingin rautatieasemalle, josta matkalippujen oston jälkeen
valloitimme Parikkalaan asti yhden eläinvaunun. Matkustimme mukavasti
Ice:n uusitussa eläinvaunussa; vanhassa ykkösluokassa. Tilaa oli
mukavasti ja mieli täynnä odotusta.
Neljän tunnin matkan jälkeen saavuimme Parikkalaan. Iso kiitos junassa
olleelle konnarinaiselle, joka huolehti, että ehdimme koirinemme ja
rinkkoinemme junasta ulos. Huolenpito oli todella maininnan arvoinen.
Autot pakattuamme matkasimme Intsilän kylätalolle, jossa viikonlopun
vietimme. Istuimme pitkässä pöydässä ulkoterassilla itse tehtyä
kotikaljaa juoden. Hiljalleen väki lisääntyi; tuttavat vaihtoivat
kuulumisiaan ja tuntemattomat esittäytyivät. Matkan väsyt karistua
pihapiiriin alkoi nousta telttoja vieriviereen. Itse majottauduin vanhan
kyläkoulun vanhaan luokkahuoneeseen. Makuualusta ja makuupussi
paikoilleen, rinkalle oma nurkka, pojalle oma petipaikka…

Lammen rannassa oli pieni sauna, joka lämpesikin joka ilta. Mikä
ihanempaa kuin istahtaa puilla lämmitettävään saunaan ja vihtoa oikein
kunnolla, pulahtaa lampeen; Kyllä Suomen kesä voi olla ihana. Lampi oli
pieni ja laiturista olikin vedetty vastalaiturille narut, joten saimme
hyvän uimaradan. Siinä oli hyvä uida ja nauttia elämästä. Saunomisen jälkeen istuimme ulkoterassilla tuhtia iltapalaa syöden. Tarjolla itse tehtyjä karjalanpiirakoita munavoin kera, savumuikkuja,
makaroonisalaattia jne. Oli rento ja hyvä olla. Kodassa keitettiin nokipannukahvit ja
herkuteltiin kääretortun kera. Teeihmisenä pääsin maistelemaan Elvin
itsensä tekemiä teelaatuja, ja hyviä olivat. Illan edetessä lauluvihkot
esille ja laulamaan. Laulu raikuikin kodasta kesäyöhön. Siinä menivät
Isoisän olkihatusta Rentunruusuun.

Perjantaiaamuna reippaina aamu-uinnille. Kauhistus miten vesi tuntuikin kylmältä, mutta erittäin virkistävältä. Suomen kesä tarjosi taasen
meille parhaita puoliaan. Aamiainen ulkona puuroineen, leipineen. Ja sitten valmistautumaan patikoimiseen. Lähdimme kävelemään erämiesten opastamina. Maasto oli vaihtelevaa. Löytyi mäkiä, maantien vartta, metsätietä, polkuja. Erittäin
miellyttävää patikointimaastoa. Välillä pysähdyimme juomaan ja janoiset koirat saivat osansa. Pääsivät välillä myös kirmaamaan vapaana ja rentoutumaan. Oppaat tekivät innolla työtä hännät heiluen. Oli mukavaa päästä vieraille reiteille.
Aurinko paistoi kuumasti. Kuivuus näkyi viljapeltojen tuleentumisina, metsien kuivine ratisivine oksineen. Paarman pirulaiset tarttuivat innokkaina kosteaan ihoon. Viikonlopusta onkin muistona monta paukamaa.

Intsilän kylätalolle palattuamme koirat pääsivät uimaan ja kyllä ne
nauttivatkin. Iloinen kirmaaminen, veden loiske, koirien huiske
kertoivat siitä miten oppaamme nauttivat elämästään. Koirien
hauskanpidon jälkeen oli aika itse pulahtaa veteen ja antaa veden
hyväillä väsyneitä jäseniään. Ja eikun syömään! Voiko olla parempaa elämää kuin ensin patikoida, uida
matkan uuvuttamana ja sen jälkeen istahtaa ruokapöytään herkkupatojen
ääreen. Vihanneskeiton jälkeen karjalanpaistia ja perunaa ja
jälkiruuaksi ternimaidosta tehtyä uunijuustoa. Maito oli aamulla
lypsettyä. Herkullista!

Hetken huili ja jälleen lenkkeilemään. Kävimme kivilouhoksella, jonka
kaiku on kokemisen arvoinen. Tosin tällä kertaa totesimme sen olevan
”lomalla”. Kävelimme aamupäivää helpompaa maastoa. Pikkukärpäset olivat
kiusanamme. Niitä tuli suuhun ja silmiin. Edelleen ilma oli uskomattoman
upea. Ilta meni saunoen ja kodassa istuen. Grillasimme paikallisen palvaamon
herkkuja, erilaisia nakkeja. Rupattelimme, vaihdoimme päivän kokemuksia,
vietimme mukavaa iltaa.

Lauantaiaamuna aamu-innin ja uunipuuron jälkeen luvanvaraiselle
rajapatikalle. Päivä oli edellisiä päiviä selkeesti lämpimämpi, joten
maantietä tarpoessamme vesi kului niin ihmisten kuin koirienkin suuhun.
Aikamme patikoituamme käännyimme metsätielle, joka vei meidät rajan
pintaan. Osa porukasta lähti ylimääräiselle kilsan rajalenkille. Loput
odottelimme loppujoukkoa ja vettä. Jälleen väen ollessa koossa Rajavartioston henkilökunta kertoi meille
työstään ja etenkin rajavartiakoiran työpäivästä. Tekevät päivitt’äin
keskimäärin 8-10 kilometrin patikointeja rajalla koiran etsiessä jälkeä.
Koira motivoidaan työhönsä ruuan avulla. Saimme tästä myös
demostraation. Liki 10-vuotias Saksanpaimenkoira etsi lyhyen jäljen.
Katselimme touhua pellolta. Koira ei ollut pätkän vertaa kiinnostunut
meistä tai koiristamme. Se eteni nenä maata viistäen, ja jälkikin
löytyi. Palkkioksi miltein eläkeiässä oleva koira sai ruokapussukan.
Näimme myös toisen esityksen, jossa näytettiin miten toimitaan
kiinniottotilanteessa. Mies rähjäsi pellon laidalla meille huutaen.
Paikalle ajoi auto, josta tuli ulos toinen mies. Koira ulvoi ja haukkui;
kävi kuumana. Hetken kesti rähjäämistä ja vastaavasti tilanteen
rauhoittelua. Mies lähti kuitenkin karkuun, joten koira perään. Se
saikin rettelöitsijän nopeasti kiinni tarttumalla meuhkaajaan. Mies
makasi maassa ja hänet saatiin käsirautoihin. Yritti vielä riehkata,
mutta koira tarttui uudelleen. Oli kovin onnellinen kun suojapuvun hiha
irtosi. Kulki se suussaan häntä huiskuen. Esityksen aikana oppaamme
nousivat istumaan tai seisomaan. Osa haukkui, osa murisi, osa oli muuten
vain levottomia. Työssä oleva koira ei kuitenkaan edes huomannut meidän
läsnäoloamme. Isot kiitokset Rajavartioston miehille tästä tietoiskusta!

Matka jatkui. Lähdimme kulkemaan pellon piennarta pitkin rajan
tuntumassa. Piikkilanka-aita aivan vieressämme. Polku oli muhkurainen ja
kuoppainen. Parasta oli säilyttää tasapainonsa, että ei joutunut
tekemään tuttavuutta piikkilankojen kanssa. Tuntui henkisesti yllättävän
raskaalta skarpatessaan kulkemistaan. Aurinko paahtoi kuumasti ja hiki
virtasi. Vieläkin haasteellisempaa oli edessä. Pääosin kaksilautaiset
pitkospuut, jotka olivat osittain lahonneet, pahimmillaan piikkilanka
oli 30 cm:n päässä. Vauhti ei päätä huimannut kun etenimme. Silti hiki
virtasi ja henkisesti oli aika poikki. Siitä huolimatta en tuota
kokemusta vaihtaisi. Kun käännyimme metsäpolulle puiden varjoon ja
kauemmaksi piikkilangasta, saattoi henkäistä helpotuksesta. Metsäpolku
vei meidät järven rantaan. Sieltä erämiehet moottoriveneillään vei
meidät Roivaisten tilalle. Tuntui hyvältä istua veneessä ja antaa tuulen
löyhytellä kasvoja, käsivarsia. Poika lepäsi jaloissani ensin laiturilla
yritettyään väkisin veteen. Pojan unelmasta tulikin totta
rantauduttuamme. Voi sitä koirien ilonpitoa kun pääsivät pulikoimaan. Koirien uinti-iloittelun jälkeen nousimme tilan pihapiiriin, jossa istuimme kahvittelemaan ja levähtämään. Tilan emäntä kertoi tilan
kuuluneen suvulle 1600-luvulta lähtien. Tosin viime sotien aikana
venäläiset olivat pitäneet paikkaa tukikohtanaan ja jättäneet sen
ka´rmeaan kuntoon. Suvun kannalta onneksi tila oli jäänyt juuri ja juuri
Suomen puolelle. Pihapiirissä tallusteli kanoja, talon sisältä kuului
koirien haukuntaa. Lisäksi oli kissoja. Oli aivan ihana paikka. Ja talon
väki rentoa, sydänmellistä porukkaa.

Loppurutistus metsä- ja maantietä pitkin. Olo oli kuin olisi kävellyt
vielä paljon pidemmälti. Oli todella kuuma ja hikinen olo. Pojan
rentouduttua lammessa oli aika taas itse pulahtaa veteen.
Ruokailussamme vieraili Parikkalan kunnanjohtaja, jonka kanssa käytiin
keskustelua Parikkalaan liittyvistä asioista.
Vielä ennen saunaa oli aika juhlan. Peesaripatikan järjestäjä Elvi Kurri
on täyttänyt talvella pyöreitä vuosia ja nyt oli aika juhlan. Hän oli
pukeutunut itse tekemäänsä kansallispukuun. Joimme kakkukahvit
ulkoterassilla parit puheet pitäen. Ilta jatkui jo perinteikkäästi saunoen, uiden, kodassa istuen. Nyt vain
meni paljon myöhempään. Sunnuntaiaamuna kuitenkin väsymys karistettiin
lampeen. Peesareiden pitäessä kokoustaan lähdimme erämiesten opastamina
lenkkeilemään. Kävelimme peltojen viertä kulkevia teitä pitkin. Oli traktorin renkaiden uraisia heinittyneitä teitä. Kuljimme maatilan ohitse ja haistoimme sikalan tuoksuja. Kävimme louhoksella, jossa säilytetään paljon puita. Ja lenkin jälkeen vielä koirat uimaan ja temmeltämään. Lounaan jälkeen alkoikin olla aika hyvästien. Väkeä lähti hiljalleen junalle, autoillaan kotimatkalle. Oli aika pakata tavaransa, käydä viimeisen kerran lammessa uimassa oikein ajan kanssa. Kotimatkalla suunnittelimme jo uusia kuvioita; mitä söisimme vaelluksella, jonne lähtö on reilun viikon kuluttua. Poitsu nukkui onnellisena jaloissa. Olimme väsyneitä, mutta onnellisia! En ole aikaisemmin Peesaripatikalla ollut, mutta näin ensikertalaiselle tämä oli mahtava kokemus. Haluankin kiittää erityisesti Elvi Kurria, joka apujoukkoineen sai aikaan ihanan viikonlopun. Kiitokset kuuluvat hänen muonitusjoukoilleen ja erämiestovereilleen. KIITOS!

(Kirjoitettu syyskuussa opaskoiran kokemana 2006)
Peesareiden järjestämä opaskoiravaellus 18.-27.8.06 Ikimuistoinen viikko Lapin erämaissa

Jaahas, tuo iso reppu jötköttää edelleen sohvalla. Sieltä tulee ruuan
tuoksu nenään. Makuualustanikin pakattiin jo toissapäivänä. Mihin
ihmeessä ollaan lähdössä? Vielä viime hetken pakkauksia
Kaikki pakataan muovipussien sisään, etteivät kostuisi. Höh, hankalaa
haistella… Kuulemma pyörin tiellä, mutta haluan tietää mistä on
kysymys. Jostain Lapin vaelluksesta on höpötetty koko viikko. Mitähän se
mahtaa tarkoittaa???

Pakkaudumme taksiin rinkkoinemme, reppuinemme ja sauvakävelysauvoinemme.
Perille tultua huomaan meidän olevan rautatieasemalla – stressaava
paikka! Ei kai tämä nyt ole sitä vaeltamista? Tavataan tuttuja! Hei,
Tellu ja Novakin on täällä! Kauhistus miten ihmisillä on paljon tavaraa.
Lähdetään kohden junaa. Mun tekee mieli vetää kuten asemilla aina. Emäntäni on vähän tuskastunut. Ei kai ihme, kun kantaa rinkkaa ja reppua. En nyt kuitenkaan jouda säälimään vaan kiskon eteenpäin. Hirveän
pitkä juna. Sitä vain riittää ja riittää. Lopulta mennään sisään ja
sellaseen ahtaaseen koppiin. Parasta painua tuonne sängyn alle Tellun
kanssa kuorsaamaan. Tää taitaakin olla pidempi matka, kun ihmisillä on
sängyt…

Tampereen asemalla pääsemme tarpeillemme, ja tapaamme Femin, Pösön, ja
Maran. Olga liittyy seuraamme kuulemma aamulla. On aivan ihanan lämmin
ilta. Ihmisille tulee ihan etelän tunnelma mieleen. Millastahan siellä
sitten on? Ihmiset ovat kovin iloisia ja tunnelma himpun odottava.
Vaelluksesta puhutaan. Sitä on odotettu innolla. Hitto, Selviäis jo mitä
se vaeltaminen on. Yö ollaan junassa. Vähän outoa kun juna nytkii, pysähtelee ja
kolistelee. Eiköhän täällä uni maistu, kun ihmisetkin ottaa niin
rennosti.

Lauantaiaamuna saavumme Rovaniemelle, josta matka jatkuu bussilla
Kiilopäälle. Tylsiä nuo bussien penkkien välit, on niin ahdasta. Pakko
yrittää penkille, mutta eihän tuo emäntä siihen suostu vaan saan
äkkilähdöt, ja lattialla on pysyttävä. Olgakin on jo matkassa mukana.
Bussimatka kesti 3.5 tuntia ja meni rattosasti rupattelua kuunnellen.
Sodankylässä pysähdyimme kahville. No, ihmiset herkutteli. Ei me koirat
mitään saatu, höh!

Kiilopäällä alkaa huiske ja hulina. Tavaroita siirellään rinkasta
reppuun ja päinvastoin. Vesipulloja täytetään, kahvilasta ostetaan
termariin kahvia. Ilma on paljon viileempi mitä Etelä-Suomessa.
Pitkähihaisia näyttävät kiskovan ylleen. Lopulta päästään punnitsemaan
rinkkoja. Se kuuluu asiaan. Lopulta päästään matkaan! Olenkin tässä
hiljaa matalasti äännellyt kun menohaluja on niin hirmuisesti.

Lähdemme nousemaan epämääräisiä puuportaita. Välillä on leveämpää ja
välillä kapeampaa. Hiljalleen nuo portaat harvenevat ja lopulta loppuvat
kokonaan. kuljemme kivikkoista huoltotietä pitkin. Peesarit puhuu
kaikenmailman kivistä. On törrökiveä, maakiveä, irtokiveä jne. Aina kun
joku huutaa ”mekka” pysähdymme huilaamaan. Alkupäivinä en malttanut olla
paikallaan, mutta loppuviikosta jokaisesta lepohetkestä piti ottaa
kaiken irti. Ns. mekkatauoilla korjailtiin varustusta, juotiin,
levättiin. Tunnin välein pidimme rinkkatauon. Sillon ihmiset otti nuo
isot reput selästään. Onneks mun ei tarvii kantaa mitään. Voin kiskoa
kaikessa rauhassa :()
Tuolloin lauantaina vaelsimme n. 4.5 kilometriä Porokämpälle. Kuljimme
koko matkan huoltotietä pitkin, joka oli nousuvoittoinen. Ei maastoltaan
siis mikään kovin paha. Mut, ihan parasta oli kun näin ja haistoin
poron. Se tuli sivulta eteemme johonkin reilun 10 metrin päähän. Unohdin
täysin työni! Vedin minkä kykenin. Ihme, että mustekala, joka oli
valjaan kädensijassa kiinni, ja toinen pää vyölaukun lenkissä, ei
katkennut. Emäntäni oli aika aseeton, koska molemmissa käsissä oli
sauvakävelysauvat. Mut, se poron tuoksu oli niin vastustamaton. Remmoin
ja temmoin minkä vain kykenin. Lopulta talutin kiinnitettiin
kaulapantaan ja peesari hillitsi menohalujani hihnan toisessa päässä.
Höh, ja tuolla se poro vaan on, enkä pääse!!! No, ehkä kaikkien kannalta
oli hyvä, että poro luikahti edestämme takaisin metsään…

Porokämpälle saavuttuamme tutustuimme paikkoihin ja teltat pystytettiin. Emäntäni ei kuulemma
aikaisemmin moista puuhaa ollut tehnyt. Katselin puussa kiinni ollessani
miten Sari opasti Heidiä teltan pystyttämisessä. Tuossa
kangashökötyksessä kuulemma nukutaan. Minullekin tuli oma paikka
jalkopäähän. Teltassa olikin oikeastaan tosi hyvä olla. Ei
kutkuttanutkaan yhtään. Ja oma tuttu karva tuoksui pedissäni. En öisin
jaksanut edes innostua kun ihmiset ravas pissalla. Olen onnellinen!
Leiripaikalle aina saavuttuamme tutustuttiin paikkoihin, jonka jälkeen
pystytettiin teltat. Ruokakunnittain väki teki ruokaa. Iltaa istuttiin
nuotiolla rupatellen, nauraen, teetä, kahvia juoden. Itse olin yleensä
teltassa, että polttiaiset eivät käy kimppuuni. Sitä poltetta ja kutinaa
ei kyllä olis kestänyt! Nuotion rätinä ja ihmisten iloisuus tuntui
hyvältä.

Sunnuntaina lähdimme kohden laavua. Aamu oli rauhallinen. Aamupalaa
nautittiin, teltat purettiin jne. Vielä ennen lähtöä pääsimme
poroerotteluaitaukseen juoksemaan vapaana. Ihmiset jumppasivat
harteitaan, jotta rinkan kanto sujuisi paremmin. Ja mulla taas menohalut hirmuiset. Vedin koko ajan. Alamäissä etenkin kiire oli hirmuinen. Mitä vaikeampaa maastoa sitä tarmokkaammin kiskoin,
tai ainakin emännästäni tuntui siltä. Alkumatka oli helpohkoa maastoa.
Toki polulta löytyi törröjuuria, poikittaisjuuria, ilmajuuria, erinäisiä
kiviä, lahoja puunrunkoja jne.
Jossain vaiheessa pidettiin lounastauko. Ihmiset söivät kuka mitäkin. ja
sitten huilattiin. Hm.. lepotauon jälkeen jaksoi taas kiskoa. Päivän
vaellus oli taasen 4.5 km paikkeilla, josta viimenen kolmasosa aika
hankalakulkuista maastoa. Laskeuduttaessa kivikkoisessa maastossa en
millään malttanut odottaa tarpeeksi ja kulkea tarpeeksi hitaasti, että
emännällä olisi ollut turvallinen olo. Talutin taasen kaulapantaan
kiinni ja peesari hillitsemään menohalujani. Perille päästyäni emäntäni
sanoi olevansa henkisesti uupunut kivikkomäen jäljiltä. Noh, ehkä mun
pitäis vähän hellittää vetämistä… Laavulla nukuimme teltassa Heidin
kanssa kahden. Vähän jänskätti, mutta hyvinhän se meni. Laavulla
emäntäni pääsi kokeilemaan luonnossa tiskaamista ja aamunuotiolla puuron
sekoittamista. Ja laavulla paistettiin lettuja. Hm… Herkullinen tuoksu
kantautui telttaan asti… Oi, pannulla nuotiolla tirisevä lettu… Onko
herkullisempaa??? Mä sain vaan kuivattua lihaa, porkkanaa, omenaa,
riisihiutaleita vedessä lionneena…

Maanantaina suuntasimme kulkumme kohden Kopsusjärveä. Taasen alku oli
kohtuuhelppoa maastoa kulkea. Opin huomaamaan variksenmarjat ja niiden
ihanan maun. Rupesin marjastamaan oikein urakalla opastamistehtävät
unohtaen. Kyllä syötäväksi kelpaava on aina niin vastustamaton… Heti
alkumatkasta tulimme puron ylitykseen. Meidät koirat vietiin peesareiden
toimesta yli, jonka jälkeen peesarit auttoivat isäntämme ja emäntämme
ylityksestä. Siinä piti mennä kiveltä kivelle, kokeilla sauvalla ensin
mihin astua. Siinä ei saanut kiirehtiä.! Niin, Ykki!
Saavuimme Suomunruoktulle lounastamaan. Ensin piti kuitenkin ylittää
puro. Nyt ihmiset riisuivat kengät ja sukat jaloistaan, vaihtoivat
sandaalit, jotka sai kastua. Taasen peesari vei koiraa ja emännät ja
isännät tulivat vierellä tai perästäpäin. Vesi tuntui kylmältä
tassuissa. Emäntäni ja jokunen muukin kehui miten vesi oli ihanan
viileetä ja helli väsyneitä pohkeita. Tauko pidettiin siis Suomunruoktun
varaustuvan pihapiirissä. Tänne tultaisiin huomenna pariksi yötä.
Rakennustyömiehet ahkeroivat uuden tuvan valmiiksi saamiseksi. Tekivät
meille oven eteen luiskan ja kaiteen. Todella huomaavaista!

Kopsusjärvelle oli n. puolet matkasta vielä edessä. Päivämatkan pituus
oli n. 8 km. Ja tuo viimeiset neljä kilsaa olivatkin haastavat.
Kiipesimme jyrkähköä mäkeä ylös. Minunkin vetohaluni alkoi hiipua 🙂
Tunturin laelle päästyämme huilasimme ja ihmiset testaili puheelimensa
toimivuutta. Yksitellen se onnistuikin. Ja sitten alkoi kivikkoinen,
juurinen alamäki. Välillä oli todella jyrkkiä kohtia ja mieleni olisi
tehnyt vetää hirmuisesti. Siinä maastossa se olisi ollut jo aika
vaarallista. Kuljimme hitaasti tukevia kohtia maasta etsien. Ihmiset
olivat hikisiä ja varmasti jokainen lepohetki oli tarpeen. Lopulta
saavuimme Kopsukselle polttiaisten kiusaamina ja väsyneinä. Heti alkoi
telttojen pystytys. Odottelin puun luona ja kun telttamme oli hätinä
pystyssä tuli koko reissun ainoa vesisade. Minut juoksutettiin telttaan.
Saimme kaiken juuri ja juuri suojaan. Minä köllötin tyytyväisenä Heidin
ja Sarin ährätessä tavaroidensa kanssa ahtaassa teltassa. Sateen ropinaa
kuunneltiin ja tytöt söivät suklaata. Siinä oli oma tunnelmansa. Sadetta
kesti tunnin verran, jonka jälkeen nuotio sytytettiin ja alkoi ruuan
valmistus. Tuona iltana ruokailimme myöhään. Mun ruoka tarvii kuumaa
vettä, joten meni aikansa ennen kuin ruoka oli sopivasti turvonnut.
Vähän olin jo huolissani saanko ruokaa laisinkaan, mutta vihdoin
emäntäni tuli kupin kanssa teltalle. Voi sitä riemua. Oli ihan pakko
vähän hyppiä!

Tiistaina emme pitäneet minkäänlaista kiirettä. Telttoja kuivateltiin
kaikessa rauhassa ja me koirat saimme juosta vapaana. Paikalla ei ollut
muita leiriläisiä. Se olikin ihanan rentouttavaa ja aivot saivat levätä.
Hiljalleen teltat purettiin ja valmistauduttiin matkaan. Palasimme samaa
reittiä Suomunruoktulle mitä edellispäivänä kuljimme. Edessä oli jyrkkä
nousu töppyröineen, juurineen, kivineen. Mietin pistäessäni tassua
toisen eteen, että tässäkö todella piti kiskoa alasmentäessä. Saavuimme
”kännykkäkukkulalle”, paikkaan jossa yksi puhelin kerrallaan toimi.
Edessä oli lasku. Emäntäni muisti sen paljon pahempana mitä se olikaan.
Olikin ihanaa laskeutua kanervikkoa myöden alaspäin. Saavuimme puron
ylityskohtaan. Kävimme, Eijan, Jannen ja Maran kanssa tutustumassa
Kultalan autiotupaan. Se oli ihanan tunnelmallinen paikka. Polttiaisia
oli taasen hirmuisesti. Nyt puron ylitys ei ollutkaan niin
nautinnollinen, kun öttiäiset poltti pitkin kinttuja. Varaustuvalle
päästyämme ihmiset levittivät petivehkeensä patjoille. Kolme ihmistä
nukkui kahden hengen sängyssä. Taisi olla vähän ahdasta. Onneks meillä
koirilla oli lattialla tilaa… Pysyinkin koko illan sisällä
polttiaisten vuoksi. Jahtasin ruokakuppiani. Näin sen ja nälkä oli
kauhea. Lopulta pääsin syömään… Ihmisetkin valmistivat ruokiaan ja
istuivat nuotiolla iltaa. Aivan mahtava äänimaisema… Alhalta kuului
puron solina, ja nuotiopaikalta tulen räiskettä. Se oli ihanan
rauhoittavaa ja tunnelmallista. Ja ei sovi unohtaa varaustuvan kymmenen
ihmisen ja viiden koiran kuorsausta. Jokainen veti eri tahtiin ja eri
voimakkuudella… Pösö ja Femi nukkuivat emäntänsä ja isäntänsä kanssa
teltassa, joten heiltä jäi kokematta tuo uskomaton kuorsauskonsertti…

Keskiviikkona meillä oli ns. välipäivä. Teimme päiväretken eräälle
nuotiopaikalle. Maasto oli helppoa kangasmaastoa. Nuotiolla ihmiset
viihtyivätkin monta tuntia. Minä ja kollegat otettiin rennosti. Tosin
ohikulkijoille osan piti vähän murrata ja haukahdella. Ihmiset söivät
kopsuksia. Ai että mitä ne on? lettutaikinaan laitetaan kaikkea mitä
ihmisten rinkoista löytyy. Nyt oli juustoa, tonnikalaa, tahnoja,
lämminkuppikeittoja jne. Kopsukset on peesareiden keksimä juttu heidän
ns. koevaellukseltaan. .
Palattuamme Suomunruoktulle nuotiohetki jatkui. Ruokaa ja tikkupullaa.
Tikkupullien paistossa naurua riitti. Ensiksi pullataikina piti vaivata
muovipussissa, jonka jälkeen taikina pyöritettiin spiraalinmuotoisesti
kepin ympärille. Ja Peesarit ohjeistivat paistajia ”pyöritä, pyöritä”.
”Vähän vasemmalle, varo! tippuu, tippuu… Palaa”! Naurua riitti. Osa
pullista paistettiin pannulla. Osa ihmisistä kävi purossa kunnon pesulla ja emäntänikin kehui pesseensä
hiuksensa. Se oli ollu kaiketikin aika taivaallista. Minä en noista
pesuhommista ymmärrä ! Tuhahdus!

Torstaina edessä kahdeksasisen kilometriä ja suuntanamme Rautulampi. On
jännää huomata miten loppupäivien maastosta ei muista kovin hyvin. Ehkä
kulkeminen vaikealla maastolla oli helpottunut jonkin verran. Minukin
vetohalut oli aika vähissä. ylämäissä en vetänyt laisinkaan. Poron
jälkiä innostuin jäljestämään ja marjoja syömään. Suuntaa en malttanut
oikein pitää. Muuten veto oli kohtuullista. Lounastaukomme on jäänyt monelle vaeltajalle mieleen. Päivät olivat viikon aikana vain lämmenneet. Nyt tunturissa asteita 25 ja miltein
tuuletonta, vaikka aika korkealla olimmekin. Lounaan jälkeen kaikki
ottivat rennosti. Mietinkin, miten voi olla näin hiljaista 12 ihmisen ja
7 koiran leirissä. Ei kuulunut ääntäkään ja oli niin hyvä köllöttää
auringon paistaessa. Tuo hetki varmasti säilyy mielessäin pitkään.

Saavuimme Rautulammelle hyvissä ajoissa. Pystytimme teltat, tai minä
kyllä katselin vierestä… Leirialueella oli paljon muitakin vaeltajia.
Tein tuttavuutta erään vieraskielisen miehen kanssa 🙂 Ja ei sovi
unohtaa, että sain ruokaani aimoannoksen lisuketta kun Heidi, Eija ja
Sari eivät jaksaneet syödä kaikkea pastaruuastaan. Suklaamoussea eivät
sentään tarjoilleet minulle. Viimeistä iltaa vietettiin tutusti nuotion
räiskeessä lettuja paistaen ja kakkua maistellen.

Enään yksi päivä maastossa. Lähdimme perjantaiaamuna hyvissä ajoin
kohden Kiilopäätä. Ja taas on todettava, että maastosta ei muistu
mieleen erityisen hankalia kohtia. Porokämpältä eteenpäin reitti oli
sama mitä aivan alkumatkastamme. ilma oli helteinen. Vettä kului ja me
koirat läähätettiin ja aina kun tuli tilaisuus vedettiin maihin
huilaamaan. Matkaa kiilopäälle oli 10 km, ja kuljimme suht reippaasti.
Kiilopäälle päästyämme halailimme toisiamme ja olimme onnellisia siitä
miten upea vaellus oli nyt takana. Rinkat punnittiin ja majottauduimme.
Ihmiset kiiruhti suihkuun ja saunaan. Kuulemma tuntui uskomattoman
hyvältä olla putipuhdas. Vaellusvaatteet äkkiä rinkan uumeniin pesua
odottamaan.

Ennen seitsemää lämmintä 23 astetta ja ihmisten juoma siideri maistui
huikaisevan hyvältä terassilla. Niin ne kehivat! Söivät hirmuiset
annokset poronkäristystä ja marjarahkaa. Ähisivät ja puhisivat täysin
vatsoin. Kyllähän me koirat oltas voitu auttaa, vai mitä kollegat? Nuo
ihmiset ei vaan tunnu muistavan!!! Kumma juttu! Vielä ennen nukkumaanmenoa kokoonnuimme iltaa istumaan ja vaellusta
muistelemaan ja kommentoimaan. Uni ihmisille maistui leveissä sängyissä
makoisasti. Itse innostuin aamupuolella rapsuttelemaan. Höh, tuo
teltta-asuminen taitas sopia mulle.

Aamutoimet, ruoka ja sitten kotimatkalle. Meillä oli aivan ihana
bussikuski, joka kertoili matkan varrella olleista paikoista erinäisiä
tarinoita. Sodankylässä vietimme taas kunnon kahvitauon.
Rovaniemellä taas menimme pitkään junaan ja ahtaaseen koppiin. Tosin
ihmiset kokoontuivat rupattelemaan ja iltaa viettämään. Nukutti
ihanasti, joten kömminpä taasen sängyn alle… Aamulla seitsemän pintaan olimme Helsingissä väsyneinä, mutta
onnellisina! Kotiin pyykinpesuun ja rentoutumaan!