Olen kirjoituksissani ohi mennen maininnut opaskoirastani ja siitä miten opaskoira-asiat ovat lähellä sydäntäni. En kuitenkaan ole kirjoittanut omaa blogitekstiä aiheesta, joten eiköhän ala olla jo aika. Kerron nyt oman tarinani.

En ollut mikään koiraihminen, jopa pelkäsin niitä ja aristelin. Perheessämme ei ollut kotieläimiä allergioiden tähden. Veljien muutettua pois kotoa koiriakin alkoi ilmestyä perhepiiriimme ja sitä myöden myös pelot ja arkuus hävisivät. Aikuisiällä tapasin useammin ja useammin myös opaskoiria käyttäjineen. Hiljalleen alkoi itämään ajatus, jos minullekin opaskoira. Puhuin ystäville ajatuksesta ja sain ylenpalttista kannustusta toteuttamaan ajatukseni loppuun asti. Ensin yhteydenotto oman sairaanhoitopiirini kuntoutusohjaajaan, hakemus, silmälääkärissä käynti. Vappuaattona 2002 minulle soitettiin opaskoirakoululta, että ovat saaneet maksusitoomukseni ja olen jonossa sijoilla 30-34. Opaskoirajonossahan edelle menevät aina uutta koiraa hakevat ja diabeetikot. Siitä se odotus ja jännitys alkoi. Syksyllä 2003 sain kutsun esikurssille, jossa kävelin opaskoirakouluttajien ohjauksessa erilaisten koirien kanssa. Minulla oli mm. hyvin reipasliikkeinen narttu ja erittäin rauhallinen pienikokoinen narttu. Esikurssilla kerrottiin myös koirankäyttäjän vastuista, velvollisuuksista ja oikeuksista. Lisäksi tehtiin henkilökohtaiset haastattelut toiveista, koiran tarpeesta, terveydestä tms.

Kevättalvella 2004 tuli tuo odotettu ja toivottu soitto johtavalta kouluttajalta, joka haastatteli koiraan liittyvistä asioista ja kertoi, että sinä keväänä saisin koiran jollei jotain ihmeitä satu. No ei sattunut. Maaliskuun lopulla kouluttaja soitti ja halusi tulla kokeilemaan vilkasta vauhtirakettia minulle. Jännitin viikonlopun, että millainen ”vauhtihirmu” sieltä tulisi ja pysynkö sen perässä. Maanantaiaamu koitti ja kouluttaja avasi auton takaluukun, josta hyppäsi luvan saatuaan energinen musta poika. Lähdimme kävelemään kouluttajan ohjeiden mukaan. Vauhtia oli, mutta pysyin mukana 😀 Potkaisin kiveä, joka lähti vierimään. Poika meinasi innostua luullen vierivää kiveä leikiksi. Sain komentaa koiran istumaan ja maahan ja tämä totteli hienosti, josta kouluttajakin oli vaikuttunut. Taisin jo tuolloin menettää palan itsestäni tuolle kohta seitsemän vuotta kanssani kulkeneelle nykyisin harmaakuonoiselle koiralle. Tuon kokeilulenkin
jälkeen halusin tuon energiapakkauksen ja pari päivää myöhemmin kouluttaja soitti tehdyn päätöksen. Vielä reilun kuukauden odotus ennen yhteistyökurssia. Kansainvälisenä Opaskoirapäivänä kävin Opaskoirakoulun avoimissa ovissa ja pääsin moikkaamaan tulevaa opastani. Noh, poitsu lähinnä haukku, hyppi ja koohas joka suuntaan tarhalla. Juttelimme kouluttajan kanssa pitkät pätkät ja vielä oli viikonlopun yli odotettava. Lopulta kaunis keväinen toukokuun maanantai tuli. Majotuttuani kouluttaja toi joka suuntaan koohaavan, kita auki huohottavan hyppivän tuhisian huoneeseeni ja jätti hetkeksi meidät tutustumaan. Minä arkana ja poitsu stressissä. Ensitöikseen koira meinasi ”tappaa” kuntopalloni, jonka kouluttaja kuitenkin pelasti. Ensinmäinen harjoitus oli kurssipaikan pihapiirissä liikkuminen ja jaloittelupaikalle meno. Niin sitä roikuttiin valjaiden toisessa päässä lapa pitkänä. Iltapäivältä muistan ns. Eino Leinon lenkin kevyen liikenteen väyliä pitkin. Poika veti minkä vain pystyi, röhki minkä vain vedoltaan kykeni, kakkasi tielle kävellessään jne. Kouluttaja lohdutteli ettei tämä tällaista aina tule olemaan, että koira on myös jännittynyt ja stressaantunut. Nyt valjaissa täysin vieras auktoriteeritön, arka ihminen eikä tuo tuttu ja turvallinen kouluttaja. Ilta meni koiraan tutustuessa ja yötä jännittäessä. Heräsin varmasti jokaiseen äänneen mitä koirasta lähti ja pelkäsin sille tulevan tarve päästä ulos. Aamulla avasin huoneeni oven ja kouluttaja odotti käytävän toisessa päässä. Voi nelitassun riemua nähdessään hänet. Sitä JUOSTIIN kouluttajan luo ja loikattiin tätä vasten ja minä epätoivoisesti roikkumassa valjaissa. Kouluttajan viilipyttymäisyys teki minuun syvän vaikutuksen, ei mitään huomioita koiralle vaan minulle ohjeet mennä ovesta ulos ja jalottelupaikalle. Niin oli vaan nuoren koiran mukaani lähdettävä kouluttajan jäädessä peräämme katsomaan.

Yhteistyökurssi kesti kaksi ja puoli viikkoa. Ensinmäisellä viikolla kävelimme enempi taajama-alueella siirtyen hiljalleen kaupunkiolosuhteisiin.Muistan miten oudolta tuntui kun kävellessäni en törmäillytkään mainosständeihin, polkupyöriin ja roskiksiin. Ne oli aivan kuin kadonneet :O Eipä asia kuitenkaan niin ollut, vaan koira teki työnsä ja kiersi ne. Valkoisen kepin kanssa liikuttaessa vauhti oli myös huomattavasti hitaampaa ja kulkeminen takkuisempaa. Se miten liikkuminen jouhevoitui ja reipastui toi ihanan vapauden tunteen, josta vieläkin nautin koiran kanssa kulkiessani. Sen tunteen saadakseen on toki opittava luottamaan koiraan mikä ensiaskelilla ei ihan helppoa aina ollut. Ensinmäisen kurssiviikon perjantaina lähdimme kävelemään 8 km matkan Järvenpäähän. Etukäteen ajattelin siihen menevän vaikka miten kauan, ja hämmästys olikin suuri kouluttajan todetessa meidän olevan melkein tunnissa perilä. Siinä todella tajusi miten kävelynopeus oli ihan eri kuin valkoisen kepin kanssa liikuttaessa.

Toisella viikolla lisääntyi tottelevaisuusliikkeiden harjoittelu. Harjoiteltiin hihnassa luokse tuloa, hihnassa seuraamista, paikalla oloa, vapaudesta luoksetuloa jne. Lisäksi iltaisin pidettiin luennot Koira kotona, Kaupunkiliikkuminen, Maaseutuliikkuminen, Koiran hallinta, Koiran terveydenhuolto. Ja edelleen käytännön harjoitukset jatkuivat niin kaupunki- kuin maaseutuolosuhteissakin. Pääsin kotipuolessani harjoittelemaan 5 kilsan lenkkiä, koska kotini oli reilun kymmenen kilsan päässä kotipaikastani. Opettelimme myös jaloittelupaikan, sillä viikonlopuksi pääsin kotiin. Se olikin jännä viikonloppu. Emme saaneet käydä muualla kuin jalottelupaikalla, mutta sekin lyhyt matka aina jännitti. Pari-kolme kertaa onnistuimme hyvin edestakainen matka, ja pari-kolme kertaa naapurit joutuivat neuvomaan oikealle reitille. Onnistumisen tunne ensikertaa reitin mentyä ongelmitta, se oli jotain mahtavaa. Kurssipaikalle paluu sunnuntaina toi riehan koiran piirteet. Poika hyppi jokaisen ihmisen tai toisen koiran päälle, vouhotti, eksytti, kiskoi. Teki kaiken väärin. Tunsin suurta epätoivoa. Ilmeisesti tämä vain iloitsi ”kotiin paluusta”. Pääsihän pois vieraasta paikasta. Maanantaiaamuna huoneesta poistuminen kesti ja kauan. Kouluttaja sanoi että lähdettäisiin kaupunkiin harjoittelemaan. Olin ihan kauhuissani voiko tuota sinne viedä kun käyttäytyy tuolla tavalla. Noh, sitten treenattiin. Huoneesta käytävään, käytävää pitkin ulko-ovelle ja vihdoin autolle. Ja aina jos alkoi ryntäys paluu alkupisteeseen. Lopulta päästiin matkaan ja Järvenpäässä opaskoira näytti kuulemma ilmeiltään työkoiralta ja opasti kovin hienosti. Se ero edellisiltaiseen vöyhöilyyn oli ihan käsittämätön.

Yhteiselo alkoi ensinmäisenä päivänä eläinlääkärikäynnillä, sillä korvat kutisivat ja hiivatulehdushan se sieltä löytyi. Korvatippojahan sitten lääkkeeksi. Nyt oikein huvittaa se taistelu tippoja laitettaessa. Jätkä täysin käytti hyväkseen epävarmuuteni ja taitamattomuuteni. Nykyisin vain tipat laitetaan korvaan ja ei kestä kauaa. Silloin se kuitenkin kesti. No korvaankin jotain onneksi meni, sillä ne paranivat.

Korvatulehduksesta huolimatta yhteiselomme alkoi mukavasti. Uskaltauduimme lenkeille joilla tosin energiapakkaus keräsi lisää energiaa voikukista niitä tien sivustasta rouskuttaen. Minä arkana ihmettelemään mitä se syö ja kerran uskalsin työntää käden suuhun ja pitkä voikukan varsihan siellä oli matkalla vatsaan. Kouluttaja tuli muutaman kerran vielä harjoittelemaan kanssamme. Ekalla kerralla kaikki meni pieleen oman jännittämisen takia, vaikka tiesinkin ettei minun tarvitse vielä osata kaikkea tms. Ja kun koira vaistoaa jännityksen ja epävarmuuden senkin työskentely kärsi. Edistyimme hiljakseen ja ne hyvät hetket kerta kerralta pitenivät. Hyppiminen ja liikaveto oli meidän ehkä pahimmat ongelmat joista tuo liikaveto on jäänyt vieläkin vieraissa paikoissa liikuttaessa.

Siitä se meidän yhteinen taival kuitenkin alkoi ja näiden miltein seitsemän vuoden aikana olen monta kokemusta rikkaampi koiran kanssa liikkumisen johdosta. Ehkäpä vielä palaan kirjoituksissani myöhemmin noihin mahtaviin kokemuksiin. Nyt kuitenkin haluan kertoa ihan uusimman tai oikeammin uusimmat ylpeydenaiheet. Torstaina olin kauppakeskuksessa oppaani ja ystäväni kanssa, jolla on ollut opaspentukasvamassa ja joka aloittaa huomenna Opaskoirakoululla toisen luokan. Kuljeskelimme ihmisvilinässä ja nuo kaksi koirakaverusta kulkivat niin rauhallisina ja reippaina rintarinnan. Omalla oppaallani yleensä tuollaisissa paikoissa veto lisääntyy ja alkaa ikävä koohaaminen. Nyt tästä epämieluisasta käytöksestä ei ollut tietoakaan. Kahvilassa koirat makoilivat myös rauhallisina ja kiltteinä. Noh, harmaakuonon touhotuksesta huolimatta paikalla olo sujuu hyvin – nukkuessa, ja on sujunut aina 😀 Joskus olenkin todennut koirassa olevan on ja of. Ja perjantaina olimme eräissä kuvauksissa, jossa kuljimme samaa tietä edestakaisin useampaan kertaan, seisoskelimme kuvattavina, kuljimme erästä risteystä ylittäen monta kertaa. Useasti koiralle uusinta otot merkitsee virhettä joko sen tai minun toiminnassa. Nyt ei sellaisesta ollut kysymys, vaan kuvakulmien tms. hakemisesta. Poitsu kuitenkin jaksoi sitkeästi kaikki uusintaotot; ei alkanut kiskomaan hermostuneena tai matelemaan kyllästyneenä.
Olin ja olen edelleen herrasta erittäin ylpeä. Syksyn sääohjelmasta voitte katsoa! Ja siitä että minulla on opaskoira olen iloinen, onnellinen. Se tuo liikkumiseen niin paljon vapautta, jouhevuutta ja reippautta. Nautin myös niistä hetkistä kun koiralta riisun valjaat ja saan sanoa sanan ”vapaa”. Jätkä kirmaa hakemaan lelun ja on onnellinen. Tai kun voin päästää poitsun luontoon juoksemaan, kirmaamaan, voi sitä onnellisten tassujen vipinää ja metsän rytinää 😀